Tuesday, 6 March 2018

Turku, 6.3.2018


Ärjyvillä nelikymppisillä

40S 113W kello 10.45 murtuva aalto kaatui Sareman päälle, repi tieltään peräkaiteen tuulisuojapressun, täytti istumalaatikon ja vyöryi portaita alas salonkiin ja sieltä edelleen pentteriin ja sivukajuuttaan. Salongissa aalto hukutti alleen radion, ilmanpuhdistimen, akkulaturin, munakellon, kaksi invertteriä, Pekan PC:n, Riitan MacBook Airin ja navigointiin ja viestintään käyttämämme tietokoneen. Ripeiden pelastustoimien tuloksena saimme elvytettyä munakellon, mutta sekin lakkasi toimimasta muutaman päivän kuluttua.
Ainoa positiivinen asia, joka tuli mieleemme luututessamme lattioita ja nostellessamme litimärkiä vaatteita, patjoja ja tyynyjä kuivumaan oli, että tällä kertaa emme ainakaan saaneet köyttä potkuriin!
Joku on joskus sanonut, että purjehtimista voi verrata siihen, kun seisoo jääkylmässä suihkussa ja repii samalla 1000 euron seteleitä silpuksi. Tämä kuvaa paremmin kuin hyvin tämänhetkisiä tuntemuksiamme!
’Meillä ei ole koskaan ollut näin huono-onnista purjehduskautta!’, ’Ehdoton pohjanoteeraus!’ valitimme tulvan jälkeen, mutta kun aloimme muistella menneitä, totesimme, ettei tämä pitänyt lainkaan paikkaansa. Esim. vuonna 2012 purjehtiessamme Karibialta Portugaliin ajelehdimme Azorien korkeassa tuulia odotellen, koska jouduimme säästämään lähes olemattomiin käyneitä polttoainevarantojamme.  Azoreilta lähdön jälkeen vaihteisto, jonka kytkinlevypakkaa ei ollutkaan laitettu kuntoon Argentiinassa, kuten oletimme (laskun perusteella), lakkasi toimimasta eteenpäin-vaihteilla. Eli nyt kun meillä oli polttoainetta tankit pullollaan, emme voineet käyttää konetta - paitsi pakilla. Vietimme hermoja raastavia hetkiä ylittäessämme vilkkaasti liikennöidyn laivaväylän ja kun lopulta pääsimme Lagosin edustalle, meidät jouduttiin hinaamaan marinaan (karibia-alaska.blogspot.com). Ja vuonna 2010 tullessamme Luoteisväylältä jouduimme Baffininlahdelta eteenpäin ohjaamaan käsin, koska autopilottimme ei toiminut, polttoaine oli loppumaisillaan, ja meillä oli kova kiire päästä turvaan, koska hurrikaani Igor lähestyi hurjaa vauhtia etelästä (luoteisvayla2010.blogspot.com). Vastaavia tapauksia tuli mieleemme useita, kun oikein ryhdyimme kaivelemaan muistilokeroita. Ja mikä ihmeellisintä, nyt muistelimme tapauksia jotenkin huvittuneina.  Eli aika kultaa pahimmatkin muistot, mikä on luojan lykky, sillä jos kaikki vastoinkäymiset olisivat aktiivimuistissa, ainakaan Riitta ei lähtisi merelle enää ikinä.

Loppu hyvin, kaikki hyvin (?)

Saavuimme Puerto Monttiin Club Nautico Reloncavin laituriin 34 vuorokautta Gambierilta lähtömme jälkeen. Tätä kirjoitettaessa Sarema on nostettu maihin ja sen miehistö on palannut Eurooppaan keräämään energiaa ja valmistelemaan kotimatkan seuraavaa vaihetta, joka alkaa ensi syksynä. 

Alaska  - Chile 2017-2018:
  • matkaa kertyi yhteensä 13.798,9 merimailia 
  • vesillä olimme 8 kuukautta ja 3 viikkoa
  • polttoainetta kului 4.554 l 
  • ja se maksoi 4.157,70 $


Taravai, 19.1.2018


Lähtö paratiisisaarilta


Toisin kuin edellisessä blogipäivityksessä kerroimme, lähdimme Gambierilta vasta 19. päivä, mikä johtui lähinnä viranomaisten aiheuttamasta viivytyksestä. Kun Pekka perjantaiaamuna 12.1. meni tekemään lähtöilmoitusta, hän totesi santarmien toimiston olevan kiinni. Lauantaina toimisto oli edelleen suljettu, mutta sunnuntaina saimme asiat etenemään. Paperimme käsiteltiin Mangarevalla heti aamuisen sähkökatkoksen jälkeen ja lähetettiin sitten sähköpostitse Papeeteen, jossa kirjoitettaisiin varsinainen ulosselvitystodistus. Papeeten toimisto aukesi kuitenkin vasta seuraavana päivänä eli maanantaina. ’Teidän kannattaa tulla huomenna aikaisintaan kello 10, ettette joutuisi turhaan odottelemaan’, suosittelivat ystävälliset santarmit. 


Menimme toimistoon seuraavana aamuna kymmenen jälkeen, mutta Papeetesta ei ollut vielä kuulunut mitään. Odoteltuamme aikamme ajoimme takaisin veneelle. Palasimme vähän ennen lounasaikaa, mutta paperi ei ollut vieläkään tullut. Tässä vaiheessa santarmit kertoivat, että Papeeten ulosselvitystä hoitava virkailija oli irtisanottu jokin aika sitten ja että hän oli viimeisiä viikkoja töissä, joten kysymyksessä saattoi olla tahallinen viivyttely. Mentyämme iltapäivällä tapaamaan santarmeja kolmannen kerran saman päivän aikana, ja kuudennen kerran saman asian takia, saimme viimein kaivatun dokumentin ja olimme nyt vapaat poistumaan maasta. Mutta koska ulosselvitystä odotellessamme legin alkupätkälle ennustetut suotuisat tuulet olivat menneet jo menojaan, päätimme korvaukseksi viranomaisten vitkuttelusta antaa itsellemme luvan jäädä muutamaksi päiväksi Taravain kylän edustalle ankkuriin odottelemaan uusia tuulia.  


Kävimme nyt ensimmäistä kertaa kylän 1800-luvun alussa rakennetussa kirkossa, joka ei ole enää käytössä, mutta jonka ovet ovat aina auki satunnaiselle kävijälle. Saarella on aikoinaan ollut useita satoja asukkaita, mutta nykyisin ainoastaan kahdeksan, joista kolme, Valerie, Ervin ja poikansa Ariki, kutsuivat meidät viettämään iltaa kanssaan. Tällä kertaa Taravain pétanque-mestari Pekka kohtasi parempansa eli Ervinin, jolla tosin oli selvä kotikenttäetu puolellaan. Ariki, joka pelasi äitinsä parina, kyllästyi jossain vaiheessa iltaa kuulan heittelyyn ja ryhtyi sen sijaan peittelemään koiraansa Taravaita kostealla hiekalla. Taravai näytti nauttivan leikistä vähintään yhtä paljon kuin Ariki. 



Lähtöaamuna Valerie ja Ariki pujottivat kaulaamme oman puutarhan kukista tehdyt kauniit seppeleet. Valerie neuvoi heittämään kukat mereen ollessamme vielä riutan sisäpuolella. Näin varmistaisimme, että palaamme vielä joskus Gambierille. Jätimme jälkeemme tulipunaisten terälehtien vanan Sareman poistuessa riutan aukon kautta ulos avomerelle. 

Friday, 12 January 2018

Gambier, 12.1.


Kohti Patagoniaa


Veneen remontoinnilta jäi onneksi aikaa myös rantaelämälle, ja varsinkin Pekka on pitkästä aikaa ruskea kuin papu, Alaskassahan emme oikein päässeet ruskettumaan. Tropiikin pimeät  illat ovat kuluneet  kuuntelemalla musiikkia, pelaamalla mm. Rummikub-nimistä peliä, jota suosittelemme lämpimästi kaikille, ja tietysti lueskelemalla. Tropiikkiin tulomme jälkeen ehdottomia suosikkejamme ovat olleet: Matti J. T. Aro: Sinisen lumen maa, Christer Boucht: Hiihtäen halki Grönlannin, Vilhjármur Stefánsson: Unsolved Mysteries of the Arctic, John Dyson: The Hot Arctic ja Roland Huntford: Race for the South Pole. Mitähän tästä voisi päätellä? 



Riitta näkee edelleen sielunsa silmin rinteillä karhuja, ja Pekka menisi mielellään ravustamaan. Niin hieno kuin tropiikki omalla tavallaan onkin, Saremalla ja sen miehistöllä ei ole vaikeuksia jättää paratiisisaaria taakseen ja jatkaa purjehdusta huomattavasti viileämmille vesille. Huomenna alkaa tämän kauden viimeinen legimme ärjyvien nelikymppisten kautta kohti Patagoniaa ja Puerto Monttia, jossa meidän pitäisi olla vajaan kuukauden kuluttua. 

Sunday, 7 January 2018

Rikitea 7.1.2018


Onemea, Taravai,  25.12.

Joulua Onemean lahdella



Gambierilla olevista parista kymmenestä purjehtijasta monet ovat olleet Ranskan Polynesiassa jo useita kuukausia, muutamat jopa useamman vuoden (EU-maiden kansalaiset voivat jäädä Ranskan Polynesiaan enintään kolmeksi vuodeksi). He kokoontuivat joulunviettoon Taravain saarellla olevaan kylään, jonne mekin saimme kutsun. Mutta koska aikamme Gambierilla tulisi olemaan varsin rajallinen, päätimme seurustelun sijasta tutkia lähiympäristöämme ja ankkuroimme saaren länsipuolella olevaan Onemean lahteen.


Vietimme joulunpyhät tutustumalla lahden hienoon vedenalaiseen maailmaan (valitettavasti vesitiivis kameramme päästi vedet sisään ja meni rikki!) ja ottelemalla Taravain pétanque-mestaruudesta. Kuulapeliä saattoi pelata vain alavedellä, jolloin riittävän leveä kaistale rantaa oli jäänyt kuiville. Pelikenttä oli varsin vaativa, sillä rannan kapeuden lisäksi ongelmana oli hiekkapohja, joka lähempänä vesirajaa oli niin kovaa, että kuula jatkoi pyörimistään ja päätyi rannan kaltevuuden takia väistämättä mereen ja ylempänä puurajaa niin löysää, että kuula upposi täysin näkymättömiin. Mielenkiintoisen ja hikisen turnauksen voittajaksi ja samalla Taravain saaren mestariksi julistettiin Pekka. Ennestään hän oli jo Toaun atollin pétanque-mestari vuodelta 2006.


Kun kuula lensi kerran liian lähelle rapujen ylärinteessä olevia asuinkoloja, koloista ilmestyneet ravut eivät lähteneetkään pakoon kuten oletimme, vaan juoksivat kilvan kuulan luokse tutkimaan sitä. Ravut ilmeisesti luulivat kuulan pudonneen rannalla kasvavasta puusta ja tulivat katsomaan, olisiko se syötävää. 


Ollessamme joulupäivänä rantakävelyllä pelästytimme ison erakkoravun. Havaitessaan meidät rapu taittoi salamannopeasti kokoon paitsi jalkansa ja tuntosarvensa myös silmänsä ja muodosti näin suojakseen eräänlaisen haarniskan. Siirryimme hieman sivummalle ja jäimme odottamaan. Jonkin ajan kuluttua rapu alkoi hitaasti avautua. Ensimmäiseksi se työnsi esiin silmänsä, ja koska mikään ei enää näyttänyt uhkaavan sitä, se avasi lopulta myös jalkansa ja tuntosarvensa ja jatkoi sitten keskeytynyttä matkaansa kohti vesirajaa.


Seuratessamme ravun hidasta taivallusta kiviröykkiön yli kotilotaloaan kantaen, Riitta muisti lukeneensa jostain, kuinka erakkoravut saattavat hyödyntää toisiaan vaihtaessaan kotiloa: kun ravun on aika muuttaa suurempaan kotiloon, se tyhjän kotilon löydettyään tulee ulos vanhasta kotilostaan ja kokeilee, onko uusi kotilo sopivan kokoinen. Jos kotilo on liian suuri, rapu menee takaisin vanhaan kotiloonsa ja jää odottamaan tyhjän kotilon lähettyville. Kun paikalle saapuu rapu, jolle tyhjä kotilo on oikean kokoinen, se muuttaa siihen ja hylkää samalla vanhan kotilonsa, josta lähistöllä odotteleva rapu saa itselleen uuden kodin. Yllättävän älykästä toimintaa äyriäisiltä!




Kouaku, 31.12.


Välipäivien viettoa motulla



Vietimme välipäivät motulla eli riutan sisäpuolella, vain muutaman metrin merenpinnan yläpuolella olevalla pienellä korallihiekkaisella saarella. Koska motut ovat matalia, niiden antama suoja tuulelta on varsin olematon. Sää onneksi suosi meitä, ja saimme nauttia aurinkoisista ja tuulettomista päivistä snorklaamalla ja seuraamalla motulla pesivien keijutiirojen (Gygis alba) elämää. Siroilla, puhtaanvalkoisilla ja suurisilmäisillä keijutiiroilla oli pesimäaika parhaimmillaan. 


Kuten monilla Tuamotun atolleilla, myös Gambierilla on ciguateraa, mikä tarkoittaa sitä, että riutan sisäpuolella elävissä kaloissa on neurotoksiineja. Nämä ovat vaarattomia sekä kaloille itselleen että niitä syöville merilinnuille, mutta ihmisille ja muille nisäkkäille ciguatera on äärimmäisen vaarallinen, ja se voi pahimmassa tapauksessa johtaa kuolemaan. Kalojen myrkyllisyyden takia ihmiset eivät kalasta riutan sisäpuolella, joten kalojen ainoat viholliset ovat niitä suuremmat kalat ja merilinnut. 


Ciguateran ansiosta riutoilla on sukeltajien ja snorklaajien iloksi paljon isoja kaloja, jotka eivät osaa pelätä ihmistä, ja runsaasti syötävää merilinnuille. Voisikohan sen parempaa ja luonnollisempaa luonnonsuojelua ollakaan kuin ciguatera?


Keijutiirat eivät näyttäneet paljonkaan välittävän pesän rakentamisesta. Kun alustaksi oli tarjolla riittävän paksu puunoksa, siihen tuotiin vähän lehtiä, eikä aina ei edes niitä, ja niin oli pesä valmis. Munia ja eri ikäisiä linnunpoikia oli pitkin oksia, ja emolinnut kävivät ahkerasti kalassa ruokkiessaan poikasiaan. 


Riitta yritti saada kunnon kuvaa ympärillään lentelevistä linnuista. Palattuaan kuvausretkeltään hikisenä ja lopen uupuneena hän ilmoitti olevansa aivan liian hidas nopealiikkeisille linnuille ja odottavansa innolla pääsyä Patagoniaan lentokyvyttömien pingviinien pariin!


Vuoden viimeisenä päivänä siirryimme motuilta Taravain Anganuin lahteen vastaanottamaan vuotta 2018 , mutta enää sää ei ollut meille suosiollinen, vaan tuuli alkoi pikku hiljaa nousta ja sen nostattamat aallot vyöryivät esteettä lahteen. Nostimme uuden vuoden ensimmäisen päivän aamuna ankkurin ja palasimme Rikitean kylän edustalle remontoimaan venettä ja pitelemään sadetta. Olemme maksaneet 500 litrasta juomavettä 2,50 USD, mutta vesi pitäisi kuljettaa rannan hanasta 20 litran  jerrykannuilla veneelle, joten keräämme laiskuuttamme sadevettä suoraan taivaalta tankkiin.


Remontointia:
Tämän vuoden purjehdus on ollut jatkuvaa etenemistä, ja ainoastaan pakolliset remontit on tehty liikkeellä ollessa. Nyt on aikaa hoitaa odottavat työt. 
Kylkien paikkamaalaus kaunistaa venettä huomattavasti, ja täällä sen voi tehdä, koska olemme riutan suojassa ja vain liikenneaalto keinuttaa jollaa. Epoxia alle ja emalia päälle ja kaunista syntyy. Genoa 2:n aurinkosuojan repeytymä oli helppo korjata. Emme käytä ykkösgenoaa nelikymppisillä, jossa joka kolmas päivä on odotettavissa kovia tuulia. Mesaanin alkava repeytymä on paikattu, vaikka tuskin mesaaninkaan käyttö on kovin runsasta seuraavalla legillä  Tuulimittarin anturia piti myös trimmata. Suunta-anturi uusittiin Bellinghamissa, mutta keulasuunnan säätö, +/- 125 astetta, ei riittänyt, ja suuntanuolen kulmaa piti muuttaa. Riitta kävi mastossa hakemassa anturin alas. Tavan mukaan tarvittiin taas vasaraa, sillä ruostumattomat ruuvit alumiinissa hapettuvat kiinni muutamassa kuukaudessa.
Generaattori on aiheuttanut vuosien saatossa paljon ongelmia. Se on alun alkaen muutettu 12 volttiseksi, ja laturin remmin kireyssäätö on jälleen kerran korjattu. Oikeastaan laturin koko kiinnitys on uusittu. Toisaalta ongelma on ymmärrettävä, kun 120 A -laturissa on vain yksi kiilahihna ja kuormitus on kova. Hihnoja on toki varalla useita. Generaattorin venttiilit on säädetty ja polttoainesuodattimet ja niiden tiivisteet on uusittu. 
Pääkoneen laturin (90 A Bosch) säädin on uusittu ja ulkopuolinen säädin poistettu. Pääkonetta tarvitaan tuulettomien alueiden moottorointiin, ja käyttötunnit ovat silloin reippaita. Ulkopuolinen säädin minimoi koneen käyttötunnit, kun akkuja ladataan, mutta siihen tarkoitukseen meillä on generaattori. 
Autopilotin ulkona olevan hallintalaitteen painonappien kontaktihiilet on uusittu. Ne olivat kuluneet, eivätkä enää yhdistäneet. Aikoinaan vesivuodon takia uusitun tuulimittarin näyttölaitteesta saatiin uudet painonapit. Koneen ja generaattorin öljyt ja suodattimet on vaihdettu. Seuraava vaihto on vasta Puerto Monttissa. 
15 hv:n Mariner pitäisi korjata, mutta 30 vuotta vanha 5 hv:n Mercury toimii hyvin ja on paljon kevyempi nostaa, joten saa nähdä riittääkö innostus. Myös Webasto pitäisi ottaa pian työn alle, sillä mitä pidempään se odottaa, sitä enemmän on odotettavissa ongelmia korjauksessa. Eli vapaa-ajan ongelmia ei tule olemaan ainakaan vähään aikaan!

Tuesday, 19 December 2017

Rikitea, Mangareva, Gambier 19.12.


Sateesta aurinkoon


Matkalla Galapagosilta Gambierille Suomen helleraja (+25°C) meni rikki neljänä päivänä runsaan kolmen viikon aikana -  ja olimme tropiikissa! Meri oli harmaa, taivas vieläkin harmaampi, ja satoi lähes päivittäin. Keräsimme sadevettä pressun avulla tankkiin, koska vesikoneemme oli tehnyt lakon, onneksi väliaikaisen. Astiat pestiin merivedellä, vain huuhtelu hoidettiin makealla vedellä, ja pyykit päätimme pestä vasta Gambierilla. Vaikka olimme tottuneet koleaan ja sateiseen säähän pohjoisessa, tropiikissa se tuntui jotenkin kohtuuttomalta. Viimeisten parin päivän kuluessa lähestyessämme Gambieria ilma alkoi kuitenkin lämmetä, ja aurinkokin pilkahteli pilvien lomasta.


Lähtiessämme Galapagosilta olimme lyöneet vetoa siitä, milloin saapuisimme Gambierille. Pekan veikkaus oli 15. ja Riitan 17. 12. Kumpikaan ei voittanut vetoa, sillä ankkuroimme Gambierin riutan sisäpuolella olevan Taravain saaren lahdelle 16. päivä klo 10.05. Olimme Alaskan jälkeen vihdoinkin paikassa, jonne ihan oikeasti halusimme tulla! 


Ilahduttavan terveennäköisten korallien lomassa uiskenteli kirkkaansinisiä papukaijakaloja, ja rannalla kasvavien palmujen alla käyskenteli komea kukko ja parvi kanoja. Olisi siis ollut tarjolla aidosti vapaan kanan munia, mutta pesää emme valitettavasti löytäneet. Sen sijaan otimme mukaamme pari rantahiekalle pudonnutta kypsää kookospähkinää, joita ravut eivät olleet vielä ehtineet rikkoa. Pekka tekee niistä myöhemmin kookosmaitoa perinteisellä polynesialaisella menetelmällä rapakokoa käyttäen. Pudotimme palmusta myös muutaman tuoreen kookospähkinän juotavaksi.


Parin päivän kuluttua siirryimme Mangarevan saarella olevan Rikitean kylän edustalle kirjoittautuaksemme sisään Ranskan Polynesiaan. Kylästä löytyvät paitsi posti, leipomo ja ravintola, jossa on kohtalaisen hyvin toimiva nettiyhteys, myös ruokakaupat. Tällä hetkellä tilanne on tosin se, että tuoretuotteet ovat loppumassa kauppojen hyllyiltä, eikä ravintolassa ole myytävänä lainkaan olutta (Hinano). Huoltolaiva saapuu saarelle vasta torstaina. Onneksi kumpikaan meistä ei voittanut vetoa, jonka palkintona olisi ollut pullo kylmää olutta. Kyllä voittajaa olisi nyt harmittanut!


Saimme sähköpostitse tiedon, että eläkkeellä olevan laivakoira Latten nimellä on avattu keräystili jääkarhujen auttamiseksi. Upea juttu, ja toivomme kaikkien kynnelle kykenevien osallistuvan keräykseen hyvän asian puolesta! oma.wwf.fi/jaeaekarhu/5-7363


Kävimme hetki sitten postissa vaihtamassa valuuttaa ja viranomaisten luona ilmoittautumassa. Kunhan olemme saaneet vielä järjestettyä mm. polttoainetäydennyksen lähdemme tutustumaan ympäristöömme. Riutan sisäpuolella olevat lukuisat saaret ja motut suorastaan houkuttelevat luontoretkille!


Tapaamisia Mangarevalla


Olimme lukemassa sähköposteja JoJo:n kuppilassa, jossa on Rikitean ainoa ilmainen nettiyhteys. Viereisessä pöydässä istui neljä purjehtijaa, kolmihenkinen itävaltalaisperhe ja ranskalainen yksinpurjehtija, tai niin me ainakin luulimme. Kun Pekka siirtyi naapuripöydän ääreen ottaakseen osaa mielenkiintoiseen keskusteluun, ‘ranskalainen’ yksinpurjehtija kysyi Pekalta “Oletko sinä siitä suomalaispaatista?” selvällä suomen kielellä. Pekan toivuttua hämmästyksestä, kävi ilmi, että purjehtijan äiti oli suomalainen, isä saksalainen, hän oli kasvanut Ruotsissa ja asuu Ranskassa. Eikä hän ollut myöskään yksinpurjehtija, vaan hänellä oli seuranaan 14-vuotias reipas laivakoira Lupi, joka on ilahduttanut Sareman miehistöä vierailuillaan. 


Ollessamme postissa vaihtamassa USA:n dollareita Pacificin frangeiksi, rikitealainen mies tuli kysymään, vaihtaisimmeko rahat hänen kanssaan. Kurssi olisi sama kuin postissa, joten suostuimme ilman muuta vaihtoon. Mies tiedusteli, mistä maasta me olemme, ja kun kerroimme olevamme Suomesta, hän sanoi osaavansa vain yhden suomalaisen sanan, ja oli tietysti helppo arvata, millainen sana oli kyseessä. Kun kysyimme, mistä hän oli suomensa oppinut, mies näytti käsivarressaan olevaa Muukalaislegioonan tatuointia ja sanoi Laitisen opettaneen. Tapaamisemme jälkeen aina, kun mies tulee mopollaan meitä vastaan kylän raitilla, hän nostaa kätensä iloiseen tervehdykseen ja huutaa jo kaukaa sen ainoan osaamansa suomenkielisen sanan eli ’Perrkele!’



Wednesday, 22 November 2017

Puerto Ayora 22.11.


Luontoa ja rahastusta



Olimme käyneet Galapagosin saarilla runsaat kymmenen vuotta sitten, emmekä voineet olla vertailematta maahantulokäytäntöä silloin ja nyt. Lait ja asetukset eivät kuulemma tänä aikana ole muuttuneet, joten todennäköisin syy eroon on se, että saavuimme edellisen kerran San Cristobalille. Silloin menimme Capitaniaan, näytimme veneen paperit ja passimme, ja asia oli sillä hoidettu. Santa Cruzilla kaikki veneet tarvitsevat oman agentin, olipa kysymyksessä monen sadan matkustajan risteilyalus tai kahden hengen purjevene. 


Saremaa ja sen miehistöä tulivat tarkastamaan agenttimme johdolla poliisi, laivaston edustaja, maahantuloviranomainen ja ympäristötarkastaja. Seuraavana päivänä ympäristöministeriön edustajan piti tulla myrkyttämään veneemme ja kahden sukeltajan tarkastamaan Sareman pohjan kunto, mutta yksikään heistä ei jostain syystä ilmestynyt paikalle. Ilmeisesti riitti, että asioista oli tehty dokumentit ja maksu saatu. 


Jokaisen viranomaisen oli tietysti saatava oma osuutensa rahoista, ja summa sen kuin kasvoi. Lopulta Riitan pinna paloi, ja hän ilmoitti, että poistuisimme saman tien lahdelta, koska köyhillä purjehtijoilla ei ole varaa ostaa koko saarta. Agenttimme pudotti välittömästi omaa palkkiotaan yhdellä kolmasosalla, ja myrkytystodistuksen saimme puoleen hintaan! 


Pekan aika on kulunut lähinnä venettä kunnostaessa: klemmarit tarkastettu ja tarvittaessa kiristetty; öljyt ja suodattimet vaihdettu; WC:n pumppu vaihdettu; viisi vuotta käyttämättä ollut perämoottori saatu toimimaan; pelastuslautta siirretty kaiteesta kajuutan katolle jne. Riitta vuorostaan kävi tutustumassa Fausto LLerena -keskukseen, jossa keinokasvatetaan jättiläiskilpikonnia  ja muita Galapagosin uhanalaisia eläimiä.


Teimme mielenkiintoisen luontoretken Santa Cruzin pohjoispuolella olevalle Seymourin saarelle, jonne on siirretty 1930-luvulla maaleguaaneja eteläisemmältä Baltran saarelta, jossa ne olivat kuolemassa sukupuuttoon. Saarella oli myös merileijonia muutaman päivän ikäisine poikasineen ja runsaasti pesiviä fregattilintuja, joiden lentokykyiset poikaset kauhistuttivat turisteja lentämällä aivan ihmisten päiden yläpuolella ja yrittämällä ottaa hiuksista kiinni. Huvinsa kullakin!


Runsas viikko avoimella ja aallokkoisella Puerto Ayoran lahdella on ollut noin seitsemän päivää liikaa. Siirryimme eilen unettoman yön jälkeen ankkuriketjun varmistusköyden katkettua kahdesti lähemmäs rantaa, jossa laskimme perästä ankkurin hillitsemään veneen mieletöntä poukkoilua. Keulan pysyessä kohti aallokkoa veneen liikkeet rauhoittuivatkin, kunnes muutaman tunnin kuluttua joku ajoi ankkuriköytemme poikki ja heittelehtiminen alkoi uudestaan.


Ilmoitimme välittömästi viranomaisille, että olemme lähdössä saarelta. Ilmoitus on tehtävä kaksi vuorokautta ennen lähtöä, joten pääsemme valitettavasti jatkamaan purjehdusta vasta torstaina. Jos ankkuripaikkamme ei olisi 9++ epämiellyttävyysasteikolla 1-10, olisimme voineet viipyä saarelle pitempäänkin eli ne 20 vuorokautta, joihin olimme saaneet luvan. 




Sunday, 19 November 2017

Ympäri käydään ja yhteen tullaan!


Saavuimme Isla Santa Cruzin ankkurilahdelle pimeässä. Seuraavana aamuna totesimme, että paikallisten kalastus- ja charterveneiden joukossa oli ainoastaan yksi ulkomaalainen purjevene. Yllätys oli melkoinen, kun näimme, että vene oli Antiguan lipun alla purjehtivien ystäviemme Sophien ja Didierin Sauvage! Olimme tavanneet Sauvagen miehistön Toaun atollilla Ranskan Polynesiassa vuonna 2006 ja Dutch Harborissa Alaskassa vuonna 2008. Vuonna 2010 olimme ohittaneet toisemme yöllä meidän purjehtiessamme Alaskan niemimaalta Aleuteille ja Sauvagen ollessa matkalla Aleuteilta Kodiakille. Olemme pitäneet yhteyttä sähköpostitse ja luulimme, ettemme tänäkään vuonna tapaisi, koska tiesimme heidän olevan menossa pohjoiseen kohti Luoteisväylää samaan aikaan, kun me olisimme matkalla etelään. Mutta niin se näyttää olevan, että kun ympäri käydään, niin yhteen tullaan!



Nautimme pitkän kaavan mukaisen illallisen Sauvagella Didierin toimiessa kokkina ja vaihdoimme paitsi kuulumisia myös karttoja ja purjehdusoppaita: Sauvagelle Luoteisväylän kartat ja Saremalle Etelämantereen oppaat.