Wednesday, 22 November 2017

Puerto Ayora 22.11.


Luontoa ja rahastusta



Olimme käyneet Galapagosin saarilla runsaat kymmenen vuotta sitten, emmekä voineet olla vertailematta maahantulokäytäntöä silloin ja nyt. Lait ja asetukset eivät kuulemma tänä aikana ole muuttuneet, joten todennäköisin syy eroon on se, että saavuimme edellisen kerran San Cristobalille. Silloin menimme Capitaniaan, näytimme veneen paperit ja passimme, ja asia oli sillä hoidettu. Santa Cruzilla kaikki veneet tarvitsevat oman agentin, olipa kysymyksessä monen sadan matkustajan risteilyalus tai kahden hengen purjevene. 


Saremaa ja sen miehistöä tulivat tarkastamaan agenttimme johdolla poliisi, laivaston edustaja, maahantuloviranomainen ja ympäristötarkastaja. Seuraavana päivänä ympäristöministeriön edustajan piti tulla myrkyttämään veneemme ja kahden sukeltajan tarkastamaan Sareman pohjan kunto, mutta yksikään heistä ei jostain syystä ilmestynyt paikalle. Ilmeisesti riitti, että asioista oli tehty dokumentit ja maksu saatu. 


Jokaisen viranomaisen oli tietysti saatava oma osuutensa rahoista, ja summa sen kuin kasvoi. Lopulta Riitan pinna paloi, ja hän ilmoitti, että poistuisimme saman tien lahdelta, koska köyhillä purjehtijoilla ei ole varaa ostaa koko saarta. Agenttimme pudotti välittömästi omaa palkkiotaan yhdellä kolmasosalla, ja myrkytystodistuksen saimme puoleen hintaan! 


Pekan aika on kulunut lähinnä venettä kunnostaessa: klemmarit tarkastettu ja tarvittaessa kiristetty; öljyt ja suodattimet vaihdettu; WC:n pumppu vaihdettu; viisi vuotta käyttämättä ollut perämoottori saatu toimimaan; pelastuslautta siirretty kaiteesta kajuutan katolle jne. Riitta vuorostaan kävi tutustumassa Fausto LLerena -keskukseen, jossa keinokasvatetaan jättiläiskilpikonnia  ja muita Galapagosin uhanalaisia eläimiä.


Teimme mielenkiintoisen luontoretken Santa Cruzin pohjoispuolella olevalle Seymourin saarelle, jonne on siirretty 1930-luvulla maaleguaaneja eteläisemmältä Baltran saarelta, jossa ne olivat kuolemassa sukupuuttoon. Saarella oli myös merileijonia muutaman päivän ikäisine poikasineen ja runsaasti pesiviä fregattilintuja, joiden lentokykyiset poikaset kauhistuttivat turisteja lentämällä aivan ihmisten päiden yläpuolella ja yrittämällä ottaa hiuksista kiinni. Huvinsa kullakin!


Runsas viikko avoimella ja aallokkoisella Puerto Ayoran lahdella on ollut noin seitsemän päivää liikaa. Siirryimme eilen unettoman yön jälkeen ankkuriketjun varmistusköyden katkettua kahdesti lähemmäs rantaa, jossa laskimme perästä ankkurin hillitsemään veneen mieletöntä poukkoilua. Keulan pysyessä kohti aallokkoa veneen liikkeet rauhoittuivatkin, kunnes muutaman tunnin kuluttua joku ajoi ankkuriköytemme poikki ja heittelehtiminen alkoi uudestaan.


Ilmoitimme välittömästi viranomaisille, että olemme lähdössä saarelta. Ilmoitus on tehtävä kaksi vuorokautta ennen lähtöä, joten pääsemme valitettavasti jatkamaan purjehdusta vasta torstaina. Jos ankkuripaikkamme ei olisi 9++ epämiellyttävyysasteikolla 1-10, olisimme voineet viipyä saarelle pitempäänkin eli ne 20 vuorokautta, joihin olimme saaneet luvan. 




Sunday, 19 November 2017

Ympäri käydään ja yhteen tullaan!


Saavuimme Isla Santa Cruzin ankkurilahdelle pimeässä. Seuraavana aamuna totesimme, että paikallisten kalastus- ja charterveneiden joukossa oli ainoastaan yksi ulkomaalainen purjevene. Yllätys oli melkoinen, kun totesimme, että vene oli Antiguan lipun alla purjehtivien ystäviemme Sophien ja Didierin Sauvage! Olimme tavanneet Sauvagen miehistön Toaun atollilla Ranskan Polynesiassa vuonna 2006 ja Dutch Harborissa Alaskassa vuonna 2008. Vuonna 2010 olimme ohittaneet toisemme yöllä meidän purjehtiessamme Alaskan niemimaalta Aleuteille ja Sauvagen ollessa matkalla Aleuteilta Kodiakille. Olemme pitäneet yhteyttä sähköpostitse ja luulimme, ettemme tänäkään vuonna tapaisi, koska tiesimme heidän olevan menossa pohjoiseen kohti Luoteisväylää samaan aikaan, kun me olisimme matkalla etelään. Mutta niin se näyttää olevan, että kun ympäri käydään, niin yhteen tullaan!



Nautimme pitkän kaavan mukaisen illallisen Sauvagella Didierin toimiessa kokkina ja vaihdoimme paitsi kuulumisia myös karttoja ja purjehdusoppaita: Sauvagelle Luoteisväylän kartat ja Saremalle Etelämantereen oppaat. 



Saturday, 18 November 2017

Isla Santa Cruz, Galapagos 18.11.



Vastatuulta ja kalastusta


Isla Socorron suunnalta tultaessa World Cruising Routes -ohjeen mukaan Galapagosille saavutaan lähes pohjoisesta, jolloin meidän olisi pitänyt edetä kohti kaakkoa. Heti Socorrosta lähdön jälkeen tuuli oli pohjoisen puolella, ja pääsimmekin purjehtimaan kohti kaakkoa noin vuorokauden ajan. Sitten tuuli kääntyi kaakkoon ja pysyi siellä kuin tervattuna. Oli siis valittava purjehtisimmeko etelään vai koilliseen. Päätimme mennä niin etelään kuin tuuli vain sallii ja jatkaa sitten vallitsevien etelä-lounaistuulien tarjoamassa sivutuulessa Galapagosille. Hieno suunnitelma, joka ei käytännössä toiminut lainkaan! 


Noin 13 N tasolla tuuli kääntyi vastaiseksi, ja Sareman keula osoitti kohti Japania. Tuulikulma parani hetkeksi ja vaihdettuamme halssia pääsimme etenemään hienosti Galapagosin suuntaan jopa muutaman tunnin ajan, kunnes tuuli muuttui jälleen vastaiseksi, ja etenimme nyt kohti itää. Noin viikon kuluttua tuuli siirtyi koilliseen, mutta vain vajaaksi vuorokaudeksi, minkä jälkeen olimme jälleen vastatuulessa, joka puhalsi 25 solmun voimalla viimeiset kolme vuorokautta suoraan Galapagosilta. 


Kun sitten viimein käänsimme lounaaseen päästäksemme saariryhmän keskellä sijaitsevalle Isla Santa Cruzille, tähän asti sitkeästi kaakosta puhaltanut tuuli muuttui saman tien lounaistuuleksi. Lyhyesti sanottuna tuuli oli kuin taiottuna tiukkaa vastaista koko matkan aina ankkurilahteemme saakka. Olemme tällä hetkellä niin allergisia vastatuulelle, että jos joudumme puskemaan tuulta vasten Galapagosilta lähdönkin jälkeen, olemme päättäneet tehdä täyskäännöksen kahden vuorokauden jälkeen ja ajaa Panaman kanavasta läpi!!


Tapamme mukaan kalastimme koko legin ajan.  Alkumatkalla saimme kaksi kalaa, toinen oli bonito ja toinen meille tuntematonta lajia. Koukussa oli myös kaksikin tonnikalaa, joista toinen oli niin iso, että se katkaisi siiman, ja toinen niin huonosti kiinni, että koukku irtosi kalan ollessa jo veneen vieressä. Sekin olisi ollut meille aivan liian iso. Pariin seuraavaan viikkoon ei ollut nykäystäkään, mutta sitten kaksi kalaa peräjälkeen vei vieheemme yhdellä nykäisyllä.


Muutama päivä ennen saapumistamme Galapagosille oli koukussa kiinni todella iso mahi-mahi. Väsytimme kalaa ahkerasti, mutta kun olimme lopulta saaneet sen haavietäisyydelle, katkesi vapa toiseksi ylimmän trissan kohdalta, ja kun heti tämän jälkeen meni myös tapsi poikki, jäivät jälleen kerran sekä kala että viehe mereen. Vapa on hiilikuitua ja lujuudeksi mainitaan 130 lb = 59 kg, ja tapsin lujuus oli 100 lb = 45 kg. Kalastusharrastuksemme jatkuu heti, kun vapa on korjattu epoxilla alkuperäistä vahvemmaksi, ja jatkossa aiomme käyttää vain vaijeritapsia. Yritämme tulevaisuudessa myös kalastaa ainoastaan pienehköjä kaloja!


Saturday, 21 October 2017

Bahia Tortugas 21.10.


39° 54,644’ N 125° 56,759’ W


Vaikeuksien kautta …

Ensimmäiset neljä päivää Riitta nautti leppeästä kelistä ja auringonpaisteesta, kun taas Pekka sadatteli liian kevyitä tuulia. Tilanne muuttui oleellisesti viidentenä päivänä, jolloin noin 10 solmun tuuli nousi nopeassa tahdissa uusiin lukemiin: olimme osuneet kovan tuulen vyöhykkeeseen, jonne seuraavana päivänä annettiin myrskyvaroitus. Takavasemmalta tuli 4-5 metrin maininki ja suoraan sivulta uudempi aallokko, jotka yhdessä käänsivät ja kallistelivat venettä. Kun tuulimittari oli noussut 50+ solmuun, päätimme mennä piihin. 


Pudotimme keulasta SEABRAKE-pussin (Model GP30L), jonka tarkoitus oli pitää keula tuulessa ja vakauttaa veneen liikkeitä. Kiinnitimme pitkän köyden toisen pään kettingin kera pussiin, jonka raahasimme keulaan ja pudotimme mereen. Köyden toinen pää oli laitettu vinssille. Palatessamme istumalaatikkoon totesimme, että köyden keskiosa oli päässyt veneen kallistuessa huuhtoutumaan mereen -  ja löytänyt tiensä potkuriakseliin! Tästä eteenpäin jatkamme siis pelkin purjein. 


Illan pimetessä tuulen ulvonta peittyi äkisti sirkkelin ääntä muistuttavaan valtavaan pärinään: tuuli oli repinyt irti yhden tuuligeneraattorin siivistä. Generaattori oli saatava pysäytettyä mahdollisimman pian ennen kuin seuraava siipi irtoaisi. Olisittepa nähneet, kun Pekka otsalamppunsa valossa yritti lassota holtittomasti pyörivää ja hullun lailla ulvovaa tuuligeneraattoria kuin paraskin karjapaimen. Turvavaljaat haittasivat liikkumista, ja ensimmäiset noin kymmenen kertaa köysi takertui kaiteessa kiinni olevaan grilliin (Voi hyvänen aika!, totesi Pekka useampaankin kertaan). Lopulta köysi kuitenkin osui jäljellä olevien siipien väliin ja generaattori hiljeni. 


Myräkästä on kulunut nyt viisi vuorokautta, ja tuuli on pysytellyt 25 ja 35 solmun välillä. Vahingot toistaiseksi menetetyn tuuligeneraattorin lisäksi: styyrpuurin puoleinen tuulisuojapressu pysyi lähes ehjänä, mutta repi kannesta irti kiinnityslistan; paapuurin puoleinen pressu meni halki sekä ylä- että alareunasta; kansiharjasta ei jäänyt jäljelle edes telinettä;  juuri korjattu genoa repeytyi; Webasto sai veneen kallistuessa pakoputken kautta vettä ja lakkasi toimimasta; ja kun nostimme perään hidasteeksi siirtämämme SEABRAKE-pussin merestä, siitä oli jäljellä pelkkä koussa! Eilen terävä aalto iski Sareman kylkeen kuin lekalla, vene kallistui rajusti, ja tiskialtaassa olleet astiat syöksyivät lattialle: olimme kolmea lautasta köyhempiä. Voi tätä purjehtimisen riemua!



29° 37,539’ N 119° 40,711’ W

Tuuli on hiipunut lähes olemattomiin, ja vene keinuu hiljalleen vanhassa mainingissa. Tuulen nopeus vaihtelee 2 ja 7 solmun välillä. Aamun valjettua havaitsimme, että sisempi keulastaagi oli löysä. Syyksi osoittautui keulastaagin alapään Norseman-päätteen aukeaminen??!! Eli purje alas, rullalaitteen rulla irti, ja keulastaagi profiileineen kaiteeseen kiinni odottamaan myöhempiä toimenpiteitä. 


Tasainen keli mahdollisti myös genoan väliaikaisen paikkaamisen, joten toinenkin keulapurje alas ja parsimaan. Onneksi ei tule Kipparin aika pitkäksi!


Olemme nyt matkalla Baja Californiaan, Meksikoon, jossa pääsemme ankkuriin (nyt veneen alla on vettä lähes 4 km). Sukellamme köyden pois potkurista, korjaamme matkalla rikkoontuneet purjeet ja asennamme sisemmän keulastaagin uudelleen tai vaihtoehtoisesti poistamme sen kokonaan. Tämän hetkisen nopeutemme perusteella laitteet arvioivat purjehdusajaksi noin 5 vuorokautta. Luojan kiitos meillä ei ole kiire mihinkään!



27° 40,928’ N 114° 53,250’ W

Purjehdimme 19. lokakuuta sisään Tortugasin lahteen (Bahia San Bartolome, Baja California Sur). Sisääntulon jälkeen tuuli jäi Bartolomen vuoren taakse ja hiipui. Jouduimme näin ollen turvautumaan hätäsuunnitelmaamme: Pekka oli edellisenä päivänä rakentanut uimatasoon perämoottoritelineen, johon moottori nyt kiinnitettiin. Näin pääsimme konevoiman avustamana etenemään sisemmälle lahteen, jossa pudotimme ankkurin pienen Turtle Bayn kylän edustalle. 


Jäämme tänne, kunnes olemme saaneet ainakin osan myrskyn aiheuttamista vahingoista korjattua, ja jatkamme sitten matkaa toivottavasti onnekkaammissa olosuhteissa!


Sunday, 1 October 2017

Bellingham, U.S.A. 1.10.


Inside Passage päättyy, vihdoinkin!




Seuraava pysähdyksemme oli Malcolm Island ja suomalaisten siirtolaisten vuonna 1901 perustama Sointula (50°38,492' N, 127°01,816' W), joka oli vain neljän tunnin moottoroinnin päässä. Lähtiessämme Port Hardyn marinasta naapurimme huuteli laiturilta, että ‘Remember to buy some PULLA in Sointula!’
Saimme marinasta lainaksi polkupyörät ja aloitimme kaupunkikierroksen museosta ja jatkoimme sieltä leipomoon, jossa tilasimme seuraavaksi päiväksi kaksi pullapitkoa. Leipuri kertoi saaneensa reseptin ‘from Finn people’. Leipomosta menimme hautausmaalle, jossa vanhoissa hautakivissä oli paljon suomalaisnimiä, uusimmissa ei enää niinkään. Seuraavana viikonloppuna Sointulassa olisi ollut suomalaistapahtuma, johon odotettiin vierailijoita myös Suomesta. Valitettavasti emme voineet jäädä, sillä aikamme alkaa pikku hiljaa olla tiukalla. 



Irrottauduimme Sointulasta valmistautuneina vastatuuli- mutta myötävirtapurjehdukseen. Vastatuuli olikin, mutta myös vastavirta, joten suunnittelemaamme ankkuripaikkaan emme ehtineet. Yritimme paikallisten tapaan kulkea salmien reunoja, mutta sekään ei auttanut. Pudotimme ankkurin Port Harveyn (50°33,998' N, 126°16,331' W) matalaan ja rumaan lahteen. Rannoilla paljon huonokuntoisia rakennuksia ja joka paikassa romua. Ankkurikin oli nostettaessa niin mudassa, että ketju ja ankkuri oli pakko pestä. 



Edessä oli pahamaineinen kapeikko, johon oppaiden mukaan voi mennä vain ylävedellä pohjoisesta tullessa. Virtaukset voivat olla pahimmillaan jopa 15 solmua. Kerrankin virtauslaskelmamme osuivat kohdalleen. Saimme pari solmua apua virrasta ja olimme kapeikon edustalla etuajassa. Ihmettelimme, miksi kalastusalukset menevä kapeikkoon, mutta jäimme odottelemaan muiden huviveneiden kanssa sitä ’oikeaa’ aikaa. Kun lopulta ajoimme kapeikkoon, siellä ei ollut oikeastaan lainkaan virtausta, mutta heti sen jälkeen noin mailin matkalla ankkurilahteemme oli parin solmun vastavirta. Ankkuroimme paikkaan  (50°04,050' N, 125°13,1330' W), joka oli rakennettu täyteen kesäasuntoja. Lahdessa oli jo kolme venettä, mutta tilaa oli onneksi yllin kyllin.



Teimme jälleen virtauslaskelmat aamuksi. Meillä oli noin neljä mailia kohtaan, jossa vuorovesivirrat kohtaavat ja ajattelimme, että vaikka virta onkin vastainen, olimme pahimman paikan, siis kapeikon ohi. Olemme jälleen yhtä kokemusta viisaampia. Alkumatkalla moottoroimme salmen länsirantaa pitkin ja etenimme muutaman solmun nopeudella, mutta kun yritimme saada lisää nopeutta ja siirryimme salmen toiselle rannalle, emme edenneet enää lainkaan. Keula osoitti oikeaan suuntaan, mutta kartalla kuljimme poikittain kohti rantaa. Yritysten ja erehdysten jälkeen otimme moottorista lisää tehoa ja etenimme vihdoin oikeansuuntaiseen virtaan, ja nopeutemme kasvoi yli moottorointinopeutemme. Päästäksemme eteenpäin olimme joutuneet kuluttamaan huomattavan paljon polttoainetta ja päätimme tämän vuoksi poiketa Comoxiin tankkaamaan. Saavuimme polttoainelaituriin aseman sulkeutumisajan jälkeen, mutta ystävällinen asemanhoitaja oli vielä paikalla ja avasi mittarit ja kassakoneen uudestaan. Marinan toimisto oli jo kiinni, mutta saimme jäädä polttoainelaituriin (49°40,213' N, 124°55,766' W), jos lähtisimme kahdeksan aikoihin aamulla. Sehän sopi meille erinomaisesti. Kun asemanhoitaja kassakoneen suljettuaan huomasi, ettei hän ollut muistanut laskuttaa meiltä mitään laituripaikasta, eikä viitsinyt avata enää kassaa kolmanteen kertaan samana päivänä, totesimme että Comox oli ehkä Inside Passagen ystävällisin kaupunki!



Seuraava päivä eli 20.9. oli taas täysin tuuleton, joten jatkoimme matkaa moottoroiden. Olimme suunnitelleet menevämme seuraavaksi Smuggler Coven ankkuripaikkaan, mutta totesimme jo matkalla, että miljoonakaupunki Vancouverin kupeessa oleva suosittu ankkuripaikka olisi varmasti aivan tukossa. Onneksemme muutama maili ennen Smuggler Covea oli Buccaneer Bay, jossa oli tilaa ja ennestään vain kaksi purjevenettä. Lahti on auki pohjoiseen, mutta tuulta ei ollut luvassa lainkaan. Ankkuroimme hiekkarannan tuntumaan (49°29,866' N, 123°03,811' W) muutaman kymmenen kesämökin edustalle. 



Koska olimme menossa Kanadasta USA:n puolelle, meidän oli suunniteltava maahan saapuminen Port of Entryn kautta. Matkamme varrelle osui parhaiten Point Roberts, pieni niemi aivan Kanadan naapurissa. Olimme menossa Bellinghamiin, mikä tarkoitti maahantuloa riittävän aikaisin aamulla, jotta ehtisimme Bellinghamiin vielä saman päivän aikana. Sopiva ankkuripaikka oli Bennett Bay vain parin tunnin matkan päässä Point Robertsista. Sisäänajo oli vain parisen kymmentä metriä leveä ja 4-5 metriä syvä. Onneksi alle 10 metriä syvillä alueilla kasvaa kelppiä, joten aukko oli helppo havaita. Ankkuroimme matalaan pohjukkaan (48°50,650' N, 123°13,778' W), jälleen kymmenien mökkien edustalle.



Saavuimme Point Robertsin tullilaituriin (48°58,569' N, 123°03,811' W) aamulla ja hetken etsiskelyn jälkeen soitimme ilmaisesta puhelimesta ensin raportointinumeroon, jossa annettiin ohjeet soittaa Point Robertsin viranomaisille. Puhelinnumeroa ei siellä tiedetty, mutta puhelinkopin seinään oli joku aikaisempi veneilijä kirjoittanut numeron, joka osoittautui oikeaksi. Kolmen puhelun ja puolen tunnin keskustelun perusteella selvisi, että meille kirjoitetaan uusi purjehduslupa hintaan 19 dollaria. Jonkin ajan kuluttua satamaan saapui kaksi viranomaista tuomaan paperin ja tarkistamaan passimme. Veneeseen ei tullut kukaan. Olimme nyt laillisesti USA:ssa.




Saavuimme illansuussa 22.9. Bellinghamin Squalicum Harborin vieraslaituriin nro 9 (48°45,396' N, 122°29,901' W). Teimme raportin sataman lomakkeella ja pudotimme sen maksulaatikkoon naapuriveneilijöiden antamien ohjeiden mukaisesti. Menimme sataman toimistoon seuraavana aamuna ja maksoimme laituripaikan viikoksi. Aiempiin marinoihin (paitsi Comoxiin) verrattuna Bellinghamin korkeatasoisen marinan hinta on erittäin edullinen, ja sisältää myös maasähkön. Kuluneen viikon aikana olemme saaneet kaikki tarpeelliset asiat hoidettua: ison takavantit on uusittu, genoa korjattu, Perkinsin varalaturi kunnostettu ja tuulimittarin anturi korjattu. USA on osoittautunut huomattavasti halvemmaksi maaksi kuin Kanada. Esimerkiksi 6 V akku Kanadassa maksaa 360 CanD ja USA:ssa 157 USD. Ruokatarvikkeet ovat myös halvempia, ja polttoaineen hintaero on noin 30% USA:n eduksi.



Anturin korjaus ansaitsee muutaman sanan: Tuulimittari on osa Tecnauticin autopilottia, ja valmistajan tarjous netissä oli 794.01 dollaria. Kun otimme häneen yhteyden, hinta muuttui kuitenkin 1280.80 dollariksi! (emme monestakaan syystä voi suositella Tecnauticia!). Täällä Pacific Marine Electric lupasi koittaa korjata tuulimittarin, ja onnistuikin siinä hienosti! Nuori nainen nimeltään Helvi (sukujuuriltaan suomalainen) hankki tarvittavat osat ja laittoi anturin kuntoon 200 dollarilla!! Helvi antoi meille myös osien valmistajan yhteystiedot ja osien numerot.


Nyt kaikki tarvittavat varaosat, tarvikkeet ja provikat on hankittu, ja me olemme enemmän kuin valmiit lähtemään. Irrotamme köydet  huomenna aamulla klo 8, käymme täyttämässä polttoainetankit ja kanisterit, kaikkiaan 1700 litraa, ja sitten vihdoin ja viimein oikealle merelle!! Jos matkamme etenee suunnitelmien mukaan, pudotamme ankkurin seuraavan kerran Gambier Islandilla Ranskan Polynesiassa runsaan kuukauden kuluttua. 

Tilastotietoa Seward – Bellingham 2017:
Muutimme veneeseen Sewardissa 18.5.
Irti Sewardista 8.6.
Seward – Bellingham 3 kk 15 pv, 105 pv
Kuljettu 2.537,9 nm, josta purjehdittu noin 50 nm
Polttoainetta ostettiin 2014 litraa
Polttoaineesta maksettiin 1.583 dollaria

Polttoaineen kulutus 0,8 l/maili   sis. generaattorin ja lämmityksen 

Wednesday, 13 September 2017

Port Hardy 13.9.

Inside Passage 27.8. - 13.9.



Suunnitelmamme toimi hienosti, ja moottoroimme Inside Passagen toistaiseksi avoimimman legin Ketchikanista Kanadaan ilman vastavirran aiheuttamia ongelmia. Dixon Entrance saattaa olla hyvinkin hankala kovilla tuulilla, mutta nyt tuulta ei ollut lainkaan vaan moottoroimme koko matkan täysin tyynessä. 

 
Kun olimme ylittäneet USA:n ja Kanadan välisen rajan, aurinko tuli vihdoin esiin muutaman viikon odottelun jälkeen, ja saavuimme ikään kuin uudestaan kesään. Pudotimme ankkurin suojaisaan Dundas Islandin poukamaan (54º 35,676' N, 130º52,209' W). Lahdella oli jo vene, ja toinen saapui heti jälkeemme, joten jatkossa saamme ilmeisesti unohtaa yksinäiset ankkuripaikat. Nostimme seuraavana aamuna saalinkiin Kanadan vieraslipun ja Q-lipun ja jatkoimme matkaa Prince Rupertiin, jossa teemme maahantuloselvityksen.


Saavuimme Prince Rupertin satamaan klo 18 tietämissä ja yritettyämme aikamme saada VHF:llä yhteyttä sekä Cow Bay Marinaan että Prince Rupert Yacht and Rowing Clubiin menimme vanhan opaskirjamme ohjeiden mukaisesti Rushbrook Harbourin laituriin, jossa oli tilaa vain moottoriveneen kyljessä. Satamamestarin toimisto oli jo mennyt kiinni, joten jäimme pohtimaan, miten tekisimme maahantuloilmoituksen. Laiturin kaiteesta löytyi lopulta kyltti, jossa oli puhelinnumero saapumisraportointia varten, ja laiturilla oli puhelinkioski, joka ei kuitenkaan toiminut. Päätimme kokeilla myös suomalaista kännykkäämme, joka oli lakannut toimimasta Alaskaan tulomme jälkeen. Totesimme iloksemme olevamme taas linjoilla, ja raportointi oli hoidettu hetkessä. Teimme kävelyretken kaupungin keskustaan, joka näytti menneen jo osittain talviteloille, olihan turistikausi loppumaisillaan. Viivyimme ankeassa satamassa vielä yhden yön.


Satamassa oli seuraavana aamuna tyyntä, mutta ulkona 15 solmua vastaista, sankkaa sumua ja sadetta. Valitsimme vähemmän kuljetun reitin varsinainen Inside Passagen itäpuolelta. Pudotimme ankkurin illansuussa Kumealon Inletin lahteen (53º 51,811' N, 129º 58,803’), mutta emme laskeneet jollaa taaveteista, sillä jatkuva sade ei innostanut ulkoiluun.


Aamuun mennessä sade oli loppunut, mutta niin oli tuulikin, joten jatkoimme taas moottoroiden sopivan päivämatkan päässä olevaan kauniiseen Lowe Inletin ankkurilahteen (53° 33,405' N, 129° 34,142' W). Koska meressä kelluu paljon puutavaraa, sekä tukkeja että tuoreita suuria kuusia, eteneminen on turvallista vain valoisaan aikaan. Laskimme jollan veteen ja menimme pudottamaan rapumerran lähelle rantaa noin seitsemän metrin syvyyteen. Samaan ankkuripaikkaan tuli myöhemmin kolme muutakin venettä, jotka kuitenkin poistuivat seuraavana aamuna. Jäätyämme yksin päätimme viettää lahdessa vielä toisenkin yön. Teimme jollaretken lahden ympäri ja palatessamme takaisin veneelle näimme rannalla kaksi nuorta sutta. 


Pekka hyödynsi ylimääräisen päivän vaihtamalla sisempään keulastaagiin rullalaitteen (Profurl) laakerin ja tiivisteet, sillä parikymmentä vuotta olivat tehneet tehtävänsä. Ongelma oli ollut onneksi tiedossa ja varaosat hankittu hyvissä ajoin. Jonkin verran työläs remontti onnistui hienosti, mutta rapuja emme saaneet!


Seuraava ankkuripaikkamme oli Coghlan Inlet (53° 23.863' N, 129°16.773' W). Varsin laajalla matalalla alueella on tilaa kymmenille veneille, mutta nyt veneitä oli vain kolme. Liikennettä oli paljon, ehkä läheisen kylän vuoksi. Paikassa ei ollut juuri katsottavaa, joten ohjelmassa olivat lähinnä Illallinen ja nukkumaanmeno. 


Saavuttuamme seuraavana iltapäivänä Khutze Inletin (53º 05,122' N, 128º 26,227' W) suulle laskimme vaihteeksi katkarapumertamme 115 metriin kohtalaisen lähelle rantaa. Lahden toisella puolella oli ryhävalaita ruokailemassa. Valaat tulivat pikku hiljaa lähemmäs meitä, ja hetken kuluttua niitä oli joka puolella venettä. Valaita oli enemmän kuin olemme milloinkaan aiemmin nähneet yhdellä kertaa! 


Ajaessamme sisälle lahteen Riitta totesi, että kaikkien näiden valaiden jälkeen olisi mukava nähdä vaihteeksi karhu. Pekka taas sanoi toivovansa, etteivät valaat vaan veisi mukanaan katkarapumertaamme. Matkalla ankkuriin näimme mustakarhun kalassa rantaan laskevassa lohijoessa ja - varmasti olette jo arvanneetkin - seuraavana aamuna mennessämme nostamaan katkarapumertaamme, sitä ei näkynyt enää missään. Valaat olivat vieneet merran mukanaan!


Ajoimme tyynessä ja aurinkoisessa säässä Bottleneck Inletin 52° 42,547' N, 128° 24,039' W) kapeaan ankkurilahteen. Meillä oli jolla jo valmiiksi alhaalla, joten menimme tapamme mukaan tutustumaan paikkaan. Lahden pohjukassa oli lohijoki, ja joessa iso mustakarhu, joka näytti turhaan etsivän kalastettavaa. Lohikausi oli joessa kaikesta päätellen jo ohi. 


Poistuessamme lahdelta seuraavana aamuna näimme väylällä kaksi ryhävalasta. Toinen valaista sukelsi ja syöksyi lähes saman tien ylös merestä kuin raketti (breaching), ja toinen läiski usean metrin pituisella evällään merenpintaa niin että vesi pärskyi (flipper-slapping). Syytä tällaiseen käyttäytymiseen ei tietääksemme ole pystytty selvittämään. Meidän mielestämme näin tekevät onnelliset valaat!


Moottoroimme tyynessä viitisen tuntia seuraavaan yöpymispaikkaamme Arthur Island Anchorage (52° 27,448' N, 128° 16.486' W), jossa saatoimme valita kahdesta ankkuripoukamasta. Valitsimme lähimmän, jossa oli tilaa vain yhdelle veneelle. Paikka oli epätavallisen ruma, soraisilla rannoilla ajopuita eikä paljon muuta nähtävää. 


Olimme katsoneet seuraavan ankkuripaikan opaskirjan mukaan, mutta lahden suulla olikin 12 metrin korkeudella sähkölinja. Luonnollinen valinta oli siis Shearwater, pieni kylä, jossa oli marina ja kauppa. Marinassa olisi ollut hyvin tilaa, mutta pudotimme mieluummin ankkurin aallonmurtajan ulkopuolelle (52° 08,962' N, 128° 04,981' W). Kävimme jollalla kaupassa ostamassa leipää ja vihanneksia. Hetken kuluttua ankkuripaikalle saapui myös ranskalaisvene, jonka olimme tavanneet ensimmäisen kerran jo Wrangellissa ja sen jälkeen lähes jokaisessa kaupunkisatamassa. Vietimme mukavan illan heidän veneessään, ja kuten arvata saattaa, juttua olisi riittänyt vaikka koko yöksi. 


Lähdimme aamulla käytyämme ensin kaupassa ostamassa kokoon taittuvan rapumerran vanhan ruostuneen tilalle ja köyttä valaan viemän tilalle. Tulimme Gunboat Passagen kautta, jossa kapeudestaan huolimatta ei ole juurikaan vuorovesivirtaa. Reitti oli kaunis lievästä sateen aiheuttamasta harmaudesta huolimatta. Jatkoimme Fisher Passagen kautta Kwakume Inletiin ankkuriin (51° 42,606' N, 127° 52,428' W). Jälleen hyvin suojainen paikka, vaikka onkin Queen Charlotte Straitiin johtavalla aukolla. 



Tarkoituksemme oli jatkaa matkaa seuraavana päivänä, mutta kuunneltuamme sääennusteen, päätimme jäädä vielä yhdeksi yöksi ja jatkaa ravustusta. Olemme nyt kuunnelleet ennusteita kolmen päivän ajan ja ihmetelleet. Alueelle annettiin ensin kovantuulenvaroitus (25-35 solmua SE), kaksi päivää sitten se muuttui myrskyvaroitukseksi (40-50 solmua SE), mutta viereisen aseman, Egg Islandin lukemat pysyttelevät 10 solmun tietämissä. Ongelmana on tietysti se, ettemme täällä suojaisessa ankkuripaikassamme tiedä, mitä ulkopuolella tapahtuu. Nykyisen ennusteen mukaan voisimme lähteä jatkamaan matkaa huomenna, mutta saapa nähdä.

      Matkalla uuteen osoitteeseen.

Ennuste osui täysin nappiin, ja saavuimme tänään puolen päivän aikaan Port Hardyn Quarterdeck Marinaan. Jatkamme parin päivän kuluttua matkaa kohti USA:n Bellinghamia, joka tulee näillä näkymin olemaan viimeinen satamamme ennen kuin käännämme Sareman keulan kohti Ranskan Polynesiaa.


Saturday, 26 August 2017

Ketchikan 26.8.


Inside Passage 15. - 26.8.


Petersburg (56º48,819'N, 132º57,700’W) tunnetaan myös nimellä Little Norway, koska suurella osalla kaupunkilaisista on norjalaiset sukujuuret. Kaupungissa liehuivat USA:n ja Norjan liput ripirinnan, ja katuja on nimetty norjalaisten tutkimusmatkailijoiden ja heidän alustensa mukaan. Petersburgiin tulo ja sieltä lähtö oli ajoitettava tarkasti voimakkaiden virtausten takia. Jouduimme ottamaan laituriin tulon uusiksi, koska virtaukset alkoivat viedä Saremaa liikaa sivuun. Lähtö oli taas ajoitettava sen mukaan, mihin suuntaan virtaukset menivät Wrangell Narrowsin salmessa, jota pitkin moottoroimme kaksi päivää myöhemmin Wrangelliin.


Wrangell Narrowsin kapeassa salmessa vuorovesivirtaukset ovat pahimmillaan 9 solmua. Ajoitimme menomme niin, että puolimatkaan olisimme nousevassa virtauksessa eli myötävirrassa ja loppumatkan olisimme vastaavasti laskevassa myötävirrassa. Olimme ehkä hiukan aikaisessa, koska tietokoneohjelmamme ei huomioinut kesäaikaa. Eroa oli vain tunti, joten meillä oli hiukan vastavirtaa loppumatkalla, mikä ei kuitenkaan aiheuttanut ongelmia. Kerran matkan aikana jouduimme menemään sivuun ja antamaan tilaa vastaantulevalle ponttoonille.


Wrangellissä (56º27,859'N, 132º22,887’W) saimme paikan vanhassa keskustassa olevasta satamasta. Vietimme kaupungissa kaksi mukavaa päivää siitä huolimatta, että vettä tuli koko ajan kuin saavista.Vierailumme ehdoton kohokohta oli käynti Nolan Centerin museossa, jossa saimme jälleen ihailla tlingitintiaanien taidetta ja tutustua alueen historiaan valokuvanäyttelyn avulla. 


Lähdimme Wrangellistä aikaisin aamulla otettuamme ensin polttoainetta. Moottoroimme sateessa East Passagen kautta Madan Bayn ankkurilahteen (56º24,056'N, 132º10,361’W), joka sijaitsee juuri ennen kapeikkoa, jossa virtaukset saattavat olla jopa 10 solmun luokkaa. Ankkuripaikka oli ikään kuin kulman takana suojassa kaikelta. 


Seuraavana aamuna siirryimme vain noin kymmenen mailin päässä olevaan Berg Bayn lahteen (56º21,732'N, 132º00,517’W), joka sijaitsee heti kapeikon jälkeen. Tulimme kapeikosta melko hyvin virtausten mukana ja ankkuroimme lahden pohjukkaan mutaiseen veteen. Rapumertamme oli vedessä yli yön, mutta jäimme ilman saalista. Aamulla laitoimme illalliseksi nauttimiemme katkarapujen kuoret mertaan, ja illan suussa saimme ravun (Dungeness), mutta valitettavasti vain yhden. Kolmantena aamuna moottoroimme Anan Creekin lohijoelle, jonne nousee kutemaan sekä lohia että taimenia, ja kalojen suuri määrä houkuttelee paikalle runsaasti karhuja.


Moottoroimme tyynessä ja pitkästä aikaa sateettomassa säässä Anan Bayn ankkurlahteen (56º11,101'N, 131º53,821’W). Oli alaveden aika, kun ajoimme jollalla rantaan. Meillä oli parikymmentä metriä köyttä ja sen päässä ankkuri, jonka laitoimme  mahdollisimman ylös kuivalle maalle. Rannasta alkoi putouksille johtava polku, joka kulki läpi uskomattoman kauniin sademetsän. Vaikka olimme karhujen valtakunnassa, meillä ei ollut mukana valopistoolia, tällä kertaa ei edes soihtuja. Sen sijaan puhuimme ja lauloimme (Riitta) mm. “Jos metsään haluat mennä nyt…” koko ajan kovalla äänellä, jotta karhut tietäisivät, että olimme tulossa. Menomatkalla näimme kuitenkin vain yhden harmaakarhun, joka oli kalastamassa lohikosken ja ankkurilahden välissä olevassa matalikossa. 


Lohikoskella oli useita karhuja kalassa. Jostain syystä kaikki karhut olivat mustakarhuja, mikä toisaalta oli mukavaa vaihtelua meille, jotka olimme tähän asti saaneet seurata enimmäkseen harmaakarhujen elämää. Seurasimme lohikoskella useamman tunnin ajan karhujen kalastusta ja palasimme veneelle mukanamme varmastikin yli tuhat valokuvaa muistikuvista puhumattakaan. Taivaltaessamme takaisin veneelle, polun mutkan takaa ilmestyi yllättäen mustakarhu. Pysähdyimme paikoillemme ja jäimme odottamaan karhun reaktiota. Karhu lähti hitaasti tallustamaan meitä kohti, jolloin päätimme tietysti perääntyä. Noin kymmenen metrin päässä pysähdyimme jälleen. Karhu tuli kuitenkin edelleen meitä kohti, joten jatkoimme perääntymistä toiset kymmenisen metriä ja jäimme sitten katsomaan, mitä karhu tekisi seuraavaksi. Onneksemme se päätti nyt siirtyä pois polulta ja hävisi hetken kuluttua pensaikkoon.


Ehkä Riitan olisi pitänyt laulaa vielä kovempaa “Metsän poika tahdon olla…”, mutta todennäköisesti sekään ei olisi auttanut, sillä karhuja on Alaskassa joka puolella, eivätkä kaikki karhut ole ihmisarkoja. Tärkeintä on, että ihmiset tietävät, mitä pitää tehdä, kun he kohtaavat karhun. On pysyttävä rauhallisena, eikä missään nimessä pidä yrittää pakoon, sillä karhu voittaa joka lajissa, olipa se sitten juoksu, kiipeäminen tai paini. Vaarallisimpia karhuja ovat emokarhut, jotka puolustavat pentujaan sekä nuoret urokset, jotka haluavat kokeilla voimiaan. Tämä karhu oli iso aikuinen uros, joka ei ollut meille varsinainen uhka. Siitä huolimatta, että tiesimme tämän kaiken, on myönnettävä, että kokemus oli kaiken kaikkiaan varsin jännittävä.


Saavuttuamme takaisin rantaan, Pekan ei auttanut muu kuin kahlata polviin saakka ulottuvaan veteen ennen kuin nousuveden alle jääneiden kivien välissä oleva jollan ankkuri löytyi. Palasimme veneelle sateen alkaessa taas ropista taivaalta.  Nostimme saman tien ankkurin ja ajoimme vain muutaman tunnin päässä olevaan Santa Anna Inletin (55º58,690'N, 131º56,079W) lahteen. Pysähdyimme menomatkalla lahden suulle ja laskimme katkarapumertamme noin 100 metriin. Aamulla lähtiessämme nostimme merran, jossa oli kahdeksan suurta katkarapua eli varsin sopiva lounas.


Tarkoituksemme oli ankkuroida seuraavaksi yöksi Meyers Chuckin sisälahteen, josta on Alaskan viimeiseen satamaan Ketchikaniin vain noin 30 mailia. Saimme pitkästä aikaa purjehtia jonkin aikaa, mutta saavuttuamme Clarence Straitin salmeen 40+ solmun vastainen tuuli nousi aivan hetkessä pari mailia ennen Meyers Chuckia. Kun vastakkaisista suunnista tulevat virta ja tuuli saivat vielä aikaan pahan ristiaallokon, meidän oli luovuttava Meyers Chuckiin menosta, vaikka kylä oli aivan näköetäisyydellä. Teimme siis U-käännöksen ja purjehdimme Vixen Inletiin (55°48,152'N, 132°02,472’W) odottamaan parempaa keliä. Ankkuripaikkaamme osui jonkin verran Dixon Straitilta tuleva tuuli, joten voimme helposti varmistaa kelin ennen seuraavaa yritystä.  


Lähdimme Vixen Inletistä seuraavana aamuna ja moottoroituamme vain muutaman tunnin lähes tuulettomalla merellä pudotimme ankkurin Meyers Chuckin sisälahteen. Vierailumme jäi varsin lyhyeksi, sillä nousimme aamuyöllä ja lähdimme varhaisaamiaisen jälkeen purjehtimaan Clarence Straitin salmea pitkin kohti Ketchikania. Vuorovesitaulukoiden mukaan meillä olisi pitänyt olla 3-4 solmun myötävirta, mutta jälleen kerran taulukkojen tiedot eivät pitäneet paikkaansa. Myötävirta antoi odotuttaa itseään, ja kun tuuli nousi 5:stä solmusta 25-30:een solmuun suoraan nenästä, huvipurjehduksesta ei ollut tietoakaan. Meyers Chuckista on noin 30 mailia Ketchikaniin, ja matkaan kuluu normaalisti noin 6 tuntia. Me luovimme Clarence Straitin salmea edestakaisin kaikkiaan 50 mailin verran, ja aikaa tähän kului 12 tuntia. Meillä on Clarence Straitille ihan oma lempinimensä, jota emme tässä yhteydessä viitsi mainita. 


Olemme nyt Ketchikanissa, jossa kirjoittaudumme ulos USA:sta. Vettä tulee taivaan täydeltä, ja viikonlopuksi on luvattu myrskytuulia. Jatkuvat sateet eivät johdu pelkästään siitä, että olemme sademetsäalueella, vaan osasyyllinen on myös taifuuni Banyan. Viime tiistaina Ketchikanissa tehtiin uusi ennätys: sateen määrä keskiyöstä keskiyöhön mitattuna oli 10,6 cm, joka on lähes kaksi kertaa niin paljon kuin sata vuotta aiemmin vastaavana aikana mitattu suurin sademäärä. 



Heti kun sää sallii, jatkamme Prince Rupertiin, jossa kirjoittaudumme sisään Kanadaan. Lähtö huomenna aamulla olisi ihanteellinen. Alkumatkalla muutama maili hiukan myötävirtaa, ja vuoroveden vaihtuminen kääntää virran kapeikon jälkeen jälleen myötäiseksi. Viiden solmun nopeudella olisimme taas menossa seuraavaan kapeikkoon myötävirrassa. Suunnitelma vaikuttaa hyvältä, mutta saapa nähdä, toimiiko se käytännössä.