Ketchikan 26.8.

Inside Passage 15. - 26.8.

Petersburg (56º48,819'N, 132º57,700’W) tunnetaan myös nimellä Little Norway, koska suurella osalla kaupunkilaisista on norjalaiset sukujuuret. Kaupungissa liehuivat USA:n ja Norjan liput ripirinnan, ja katuja on nimetty norjalaisten tutkimusmatkailijoiden ja heidän alustensa mukaan. Petersburgiin tulo ja sieltä lähtö oli ajoitettava tarkasti voimakkaiden virtausten takia. Jouduimme ottamaan laituriin tulon uusiksi, koska virtaukset alkoivat viedä Saremaa liikaa sivuun. Lähtö oli taas ajoitettava sen mukaan, mihin suuntaan virtaukset menivät Wrangell Narrowsin salmessa, jota pitkin moottoroimme kaksi päivää myöhemmin Wrangelliin.

Wrangell Narrowsin kapeassa salmessa vuorovesivirtaukset ovat pahimmillaan 9 solmua. Ajoitimme menomme niin, että puolimatkaan olisimme nousevassa virtauksessa eli myötävirrassa ja loppumatkan olisimme vastaavasti laskevassa myötävirrassa. Olimme ehkä hiukan aikaisessa, koska tietokoneohjelmamme ei huomioinut kesäaikaa. Eroa oli vain tunti, joten meillä oli hiukan vastavirtaa loppumatkalla, mikä ei kuitenkaan aiheuttanut ongelmia. Kerran matkan aikana jouduimme menemään sivuun ja antamaan tilaa vastaantulevalle ponttoonille.

Wrangellissä (56º27,859'N, 132º22,887’W) saimme paikan vanhassa keskustassa olevasta satamasta. Vietimme kaupungissa kaksi mukavaa päivää siitä huolimatta, että vettä tuli koko ajan kuin saavista.Vierailumme ehdoton kohokohta oli käynti Nolan Centerin museossa, jossa saimme jälleen ihailla tlingitintiaanien taidetta ja tutustua alueen historiaan valokuvanäyttelyn avulla. 

Lähdimme Wrangellistä aikaisin aamulla otettuamme ensin polttoainetta. Moottoroimme sateessa East Passagen kautta Madan Bayn ankkurilahteen (56º24,056'N, 132º10,361’W), joka sijaitsee juuri ennen kapeikkoa, jossa virtaukset saattavat olla jopa 10 solmun luokkaa. Ankkuripaikka oli ikään kuin kulman takana suojassa kaikelta. 

Seuraavana aamuna siirryimme vain noin kymmenen mailin päässä olevaan Berg Bayn lahteen (56º21,732'N, 132º00,517’W), joka sijaitsee heti kapeikon jälkeen. Tulimme kapeikosta melko hyvin virtausten mukana ja ankkuroimme lahden pohjukkaan mutaiseen veteen. Rapumertamme oli vedessä yli yön, mutta jäimme ilman saalista. Aamulla laitoimme illalliseksi nauttimiemme katkarapujen kuoret mertaan, ja illan suussa saimme ravun (Dungeness), mutta valitettavasti vain yhden. Kolmantena aamuna moottoroimme Anan Creekin lohijoelle, jonne nousee kutemaan sekä lohia että taimenia, ja kalojen suuri määrä houkuttelee paikalle runsaasti karhuja.

Moottoroimme tyynessä ja pitkästä aikaa sateettomassa säässä Anan Bayn ankkurlahteen (56º11,101'N, 131º53,821’W). Oli alaveden aika, kun ajoimme jollalla rantaan. Meillä oli parikymmentä metriä köyttä ja sen päässä ankkuri, jonka laitoimme  mahdollisimman ylös kuivalle maalle. Rannasta alkoi putouksille johtava polku, joka kulki läpi uskomattoman kauniin sademetsän. Vaikka olimme karhujen valtakunnassa, meillä ei ollut mukana valopistoolia, tällä kertaa ei edes soihtuja. Sen sijaan puhuimme ja lauloimme (Riitta) mm. “Jos metsään haluat mennä nyt…” koko ajan kovalla äänellä, jotta karhut tietäisivät, että olimme tulossa. Menomatkalla näimme kuitenkin vain yhden harmaakarhun, joka oli kalastamassa lohikosken ja ankkurilahden välissä olevassa matalikossa. 

Lohikoskella oli useita karhuja kalassa. Jostain syystä kaikki karhut olivat mustakarhuja, mikä toisaalta oli mukavaa vaihtelua meille, jotka olimme tähän asti saaneet seurata enimmäkseen harmaakarhujen elämää. Seurasimme lohikoskella useamman tunnin ajan karhujen kalastusta ja palasimme veneelle mukanamme varmastikin yli tuhat valokuvaa muistikuvista puhumattakaan. Taivaltaessamme takaisin veneelle, polun mutkan takaa ilmestyi yllättäen mustakarhu. Pysähdyimme paikoillemme ja jäimme odottamaan karhun reaktiota. Karhu lähti hitaasti tallustamaan meitä kohti, jolloin päätimme tietysti perääntyä. Noin kymmenen metrin päässä pysähdyimme jälleen. Karhu tuli kuitenkin edelleen meitä kohti, joten jatkoimme perääntymistä toiset kymmenisen metriä ja jäimme sitten katsomaan, mitä karhu tekisi seuraavaksi. Onneksemme se päätti nyt siirtyä pois polulta ja hävisi hetken kuluttua pensaikkoon.

Ehkä Riitan olisi pitänyt laulaa vielä kovempaa “Metsän poika tahdon olla…”, mutta todennäköisesti sekään ei olisi auttanut, sillä karhuja on Alaskassa joka puolella, eivätkä kaikki karhut ole ihmisarkoja. Tärkeintä on, että ihmiset tietävät, mitä pitää tehdä, kun he kohtaavat karhun. On pysyttävä rauhallisena, eikä missään nimessä pidä yrittää pakoon, sillä karhu voittaa joka lajissa, olipa se sitten juoksu, kiipeäminen tai paini. Vaarallisimpia karhuja ovat emokarhut, jotka puolustavat pentujaan sekä nuoret urokset, jotka haluavat kokeilla voimiaan. Tämä karhu oli iso aikuinen uros, joka ei ollut meille varsinainen uhka. Siitä huolimatta, että tiesimme tämän kaiken, on myönnettävä, että kokemus oli kaiken kaikkiaan varsin jännittävä.

Saavuttuamme takaisin rantaan, Pekan ei auttanut muu kuin kahlata polviin saakka ulottuvaan veteen ennen kuin nousuveden alle jääneiden kivien välissä oleva jollan ankkuri löytyi. Palasimme veneelle sateen alkaessa taas ropista taivaalta.  Nostimme saman tien ankkurin ja ajoimme vain muutaman tunnin päässä olevaan Santa Anna Inletin (55º58,690'N, 131º56,079W) lahteen. Pysähdyimme menomatkalla lahden suulle ja laskimme katkarapumertamme noin 100 metriin. Aamulla lähtiessämme nostimme merran, jossa oli kahdeksan suurta katkarapua eli varsin sopiva lounas.

Tarkoituksemme oli ankkuroida seuraavaksi yöksi Meyers Chuckin sisälahteen, josta on Alaskan viimeiseen satamaan Ketchikaniin vain noin 30 mailia. Saimme pitkästä aikaa purjehtia jonkin aikaa, mutta saavuttuamme Clarence Straitin salmeen 40+ solmun vastainen tuuli nousi aivan hetkessä pari mailia ennen Meyers Chuckia. Kun vastakkaisista suunnista tulevat virta ja tuuli saivat vielä aikaan pahan ristiaallokon, meidän oli luovuttava Meyers Chuckiin menosta, vaikka kylä oli aivan näköetäisyydellä. Teimme siis U-käännöksen ja purjehdimme Vixen Inletiin (55°48,152'N, 132°02,472’W) odottamaan parempaa keliä. Ankkuripaikkaamme osui jonkin verran Dixon Straitilta tuleva tuuli, joten voimme helposti varmistaa kelin ennen seuraavaa yritystä.  

Lähdimme Vixen Inletistä seuraavana aamuna ja moottoroituamme vain muutaman tunnin lähes tuulettomalla merellä pudotimme ankkurin Meyers Chuckin sisälahteen. Vierailumme jäi varsin lyhyeksi, sillä nousimme aamuyöllä ja lähdimme varhaisaamiaisen jälkeen purjehtimaan Clarence Straitin salmea pitkin kohti Ketchikania. Vuorovesitaulukoiden mukaan meillä olisi pitänyt olla 3-4 solmun myötävirta, mutta jälleen kerran taulukkojen tiedot eivät pitäneet paikkaansa. Myötävirta antoi odotuttaa itseään, ja kun tuuli nousi 5:stä solmusta 25-30:een solmuun suoraan nenästä, huvipurjehduksesta ei ollut tietoakaan. Meyers Chuckista on noin 30 mailia Ketchikaniin, ja matkaan kuluu normaalisti noin 6 tuntia. Me luovimme Clarence Straitin salmea edestakaisin kaikkiaan 50 mailin verran, ja aikaa tähän kului 12 tuntia. Meillä on Clarence Straitille ihan oma lempinimensä, jota emme tässä yhteydessä viitsi mainita. 

Olemme nyt Ketchikanissa, jossa kirjoittaudumme ulos USA:sta. Vettä tulee taivaan täydeltä, ja viikonlopuksi on luvattu myrskytuulia. Jatkuvat sateet eivät johdu pelkästään siitä, että olemme sademetsäalueella, vaan osasyyllinen on myös taifuuni Banyan. Viime tiistaina Ketchikanissa tehtiin uusi ennätys: sateen määrä keskiyöstä keskiyöhön mitattuna oli 10,6 cm, joka on lähes kaksi kertaa niin paljon kuin sata vuotta aiemmin vastaavana aikana mitattu suurin sademäärä. 

Heti kun sää sallii, jatkamme Prince Rupertiin, jossa kirjoittaudumme sisään Kanadaan. Lähtö huomenna aamulla olisi ihanteellinen. Alkumatkalla muutama maili hiukan myötävirtaa, ja vuoroveden vaihtuminen kääntää virran kapeikon jälkeen jälleen myötäiseksi. Viiden solmun nopeudella olisimme taas menossa seuraavaan kapeikkoon myötävirrassa. Suunnitelma vaikuttaa hyvältä, mutta saapa nähdä, toimiiko se käytännössä.